Oli vuosi 2012. Arkeni kului pitkälti töissä ja ystävien kanssa. Tein paljon töitä, sillä säästöille oli minulla aivan erityinen käyttötarkoitus - ensimmäinen oma koira. Eläinrakkaana ihmisenä olin haaveillut omasta koiranpennusta jo pitkään. Tein välillä 12-tuntisia työpäiviä myyjänä. Tuolloin avasimme uutta myymälää, työpäivät venyivät ja joskus myymälän rakennus kesti yöhön asti.
Olin jatkuvasti väsynyt. Epäilin, että väsymys johtui pitkistä työpäivistä ja vuorotöistä. Äitini puolestaan epäili, että olin masentunut. Arki kuitenkin jatkui hälytysmerkeistä huolimatta normaalisti. Olin tehnyt töitä vaihtelevissa työvuoroissa jo pidempään. Aamuvuoron jälkeen menin suoraan nukkumaan ja jos olin iltavuorossa, nukuin niin pitkälle päivään kuin vain pystyin. Iltaisin raahauduin väkisin salille. Koitin saada treenaamisesta energiaa, kun olo tuntui raskaalta ja kroppa valitti loputonta väsymystä. Kävellessäni tuttua reittiä salille kaupungin halki, en nähnyt mitään. Kaikki oli sumeaa. Muistan miettineeni, että nyt täytyisi varata aika näöntarkastukseen.
Sama toistui useita kuukausia. Kerran ystäväni tuli työpäivän jälkeen luokseni kylään ja minä nukuin koko ajan. Sitten mukaan kuvioon tuli jatkuva jano. Saatoin juoda 6 litraa nestettä päivän aikana ja ravasin vessassa koko ajan. Jotenkin kuvittelin, että tämä kaikki oli normaalia. Tuskaisesta olosta tuli niin arkista, että siihen sokaistui itse täysin. Lopulta olin niin väsynyt, että käydessäni suihkussa, istuin suihkun lattialla. En yksinkertaisesti jaksanut seistä. En pystynyt keskittymään enää mihinkään. Läheisteni mielestä olin poissaoleva ja moni huolestui myös kuihtuneesta olemuksestani.
Jossakin kohtaa vuoden aikana hakeuduin lääkäriin, jossa valitin outoa oloani. Eipä lääkärikään osannut aavistaa mitään, eikä ymmärtänyt mitata verensokereitani. Kaikki oireet menivät pitkittyneen flunssan piikkiin. Oma silmä ja mieli tekivät minulle vähitellen tepposen - olin lopulta liian tottunut tähän kaikkeen.
Vuosi 2013 vaihtui iloissa merkeissä ystävieni kanssa juhlien. Tammikuun koittaessa sain myös ensimmäisen oman koiran, pienen suloisen chihuahuan. Samaan aikaan työtahti hieman hidastui. Tuttavani on sairaanhoitaja ja olin kutsunut hänet kylään katsomaan uutta tulokasta. Hän lupautui tulemaan töistä suoraan. Koska hän tiesi jo voinnistani, hän mainitsi ottavansa myös verensokerimittarin lainaan, "mutta vain sulkeakseen pois epätodennäköisen mahdollisuuden".
Toisin kävi. Kahvittelun lomassa tehty sormenpäämittaus sai mittarin näyttämään tekstin: "HI". Kuulin syvän huokauksen ja sen jälkeen lähdinkin suoraan ensiapuun.
Olin noin viikon sairaalassa. Paino oli muutamassa kuukaudessa tippunut useita kiloja, sairaalassa painoin enää nipin napin 45 kiloa. Sairaalassa selvisi, että olen ketoasidoosissa eli happomyrkytystilassa, joka on hengenvaarallista. Olin koko sairaalassaolon ajan tiputuksessa.
Opettelin elämään tiedon kanssa, että minulla on loppuelämäni kestävä sairaus. Sairaus, josta en tiennyt siinä vaiheessa yhtään mitään. Seuraavat viikot menivät sumussa. En muista tuosta ajasta paljoakaan. Opettelin insuliinien pistämistä ja totuttelin ajatukseen elämästäni, joka tulisi muuttumaan lopullisesti sairauden myötä.
Samaan aikaan olin kuitenkin myös helpottunut - oireilleni oli vihdoin löytynyt syy.
Kommentit
Lähetä kommentti